keskiviikko 18. tammikuuta 2012
OPPIMINEN ON TODELLAKIN ELINIKÄISTÄ
Olen tänään päättänyt jatkaa tätä blogia keräämällä sinne juttuja ja ajatuksia, joita voin käyttää hyödyksi omassa opetuksessani. Juuri nyt valmistelen opiskelijoille luentoa "Lisäarvosta" ja löysin mainion kirjoituksen aiheen tueksi.
torstai 6. lokakuuta 2011
maanantai 4. toukokuuta 2009
Kasvatuskohtauksia
Onko oppi mennyt ojaan vai saanut syvempää yhteisöllistä merkitystä, sillä pikainenkin käynti lähikaupassa saa jo aikaan kokonaisen luennon. Näin kirjoitti sanomalehti Pohjalainen tänään:
NOPEA, HELPPO JA MIELLYTTÄVÄ LÄHIKAUPPA
Arjen oivallinen helpottaja on lähikauppa, joka palvelee aamusta iltaan joka päivä ja sieltä on hyvä ja luotettava perusvalikoima tuotteita helposti löydettävissä. Ja näitähän Vaasassakin on useita. Tällainen kauppa kuuluu myös omaan lähiympäristööni ja näyttää olevan luontevasti myös osana paikallista yhteisöä. Reippaasti siellä ovi käykin, sillä kauppa toimii myös itäisen kaupunginosan lähipostina.
Vaan aina asiointi ei olekaan miellyttävää ja nopeaa, sillä asiakaskunnasta ei aina tiedä ovatko he todellisella kauppareissulla vai vain kuluttamassa sisällä aikaansa, kun ulkona ei tarkene tai kotona ei tohdi olla. Nuoriso on lisäksi oma lukunsa. He saattavat pitää kaupan hyllyvälejä sählykenttänä ja häiritä käytöksellään paitsi asiakkaita myös harvalukuisen henkilökunnan askareita.
Ja entä kun saavut kassalle, näpsäkkä viisitoistakesäinen istuu kassahihnan päässä hedelmäpussi päässä ! Jos kyseessä olisi oma tenava, niin kyytä saisi, vaan kun ei ole ...
- Mitäs kaveri pussi päässä ?
- V...uuks sulle kuuluu. Ja mä saan olla missä tykkään.
No siitähän se asiakkaan saarna sitten alkoi. Kauppa kaikui ja raikui, kun yritin kasvattaa ties kenen jälkikasvua. Jossain vaiheessa täti-ihminen sai tilanteesta yliotteen ja nuoret herrat siirtyivät norkoilemaan kaupan ulkopuolelle.
Vaan kuinka kävi, kun saavuin ulos. Jutustelu jatkui jo rakentavammin. Lopputuloksena valaisin poikia, että mitäpä jos olisitte kassalla auttaneetkin asiakkaita pakkamaan tavarat kasseihin. Moni saattaisi ilahtua ja antaa siitä hyvästä vaihtorahat poikien kouriin.
Nyt menivät hyvät bisnekset ohi suun. Saatiin vihainen täti-ihminen kimppuun ja koko porukka negatiivista huomiota. Kerroin, että ensi kerralla kun näette minun tulevan kauppaan, niin juosten ovea avaamaan ja kassia pakkaamaan. Mielelläni vaikka maksan hyvästä palvelusta.
- Ei hullumpi idea ! tuumasivat jo pojatkin.
- Hei, me voidaan vielä kantaa sun kassit autoon.
- Kiitos. Ja hyvästä palvelusta tulee korvaus!
Ja niin tapahtui. Kassit sijoitettiin sievästi auton takaluukkuun ja molemmat pojat hymyilivät iloisesti ihan kumartaen kädessään kumpikin kahta euroa rutistaen. Lähikauppa sai varmasti oitis kaksi tyytyväistä lisäasiakasta. Minullakin oli jälleen hyvä mieli ja tuumasin, että se taisi olla sitä yhteisöllistä kasvatusta parhaimmillaan. Taisi mennä yrittäjyyskasvutuskin samaan putkeen ihan huomaamatta.
Mikäli seuraavalla kauppareissullanne teillekin tarjotaan pakkaus- tai kantoapua lähikaupassa, älkää siis hämmästykö, sillä joskus toisen ilahduttaminen voi tuottaa sellaista mielihyvää, että tekee itsekin mieli kiittää häntä siitä.
NOPEA, HELPPO JA MIELLYTTÄVÄ LÄHIKAUPPA
Arjen oivallinen helpottaja on lähikauppa, joka palvelee aamusta iltaan joka päivä ja sieltä on hyvä ja luotettava perusvalikoima tuotteita helposti löydettävissä. Ja näitähän Vaasassakin on useita. Tällainen kauppa kuuluu myös omaan lähiympäristööni ja näyttää olevan luontevasti myös osana paikallista yhteisöä. Reippaasti siellä ovi käykin, sillä kauppa toimii myös itäisen kaupunginosan lähipostina.
Vaan aina asiointi ei olekaan miellyttävää ja nopeaa, sillä asiakaskunnasta ei aina tiedä ovatko he todellisella kauppareissulla vai vain kuluttamassa sisällä aikaansa, kun ulkona ei tarkene tai kotona ei tohdi olla. Nuoriso on lisäksi oma lukunsa. He saattavat pitää kaupan hyllyvälejä sählykenttänä ja häiritä käytöksellään paitsi asiakkaita myös harvalukuisen henkilökunnan askareita.
Ja entä kun saavut kassalle, näpsäkkä viisitoistakesäinen istuu kassahihnan päässä hedelmäpussi päässä ! Jos kyseessä olisi oma tenava, niin kyytä saisi, vaan kun ei ole ...
- Mitäs kaveri pussi päässä ?
- V...uuks sulle kuuluu. Ja mä saan olla missä tykkään.
No siitähän se asiakkaan saarna sitten alkoi. Kauppa kaikui ja raikui, kun yritin kasvattaa ties kenen jälkikasvua. Jossain vaiheessa täti-ihminen sai tilanteesta yliotteen ja nuoret herrat siirtyivät norkoilemaan kaupan ulkopuolelle.
Vaan kuinka kävi, kun saavuin ulos. Jutustelu jatkui jo rakentavammin. Lopputuloksena valaisin poikia, että mitäpä jos olisitte kassalla auttaneetkin asiakkaita pakkamaan tavarat kasseihin. Moni saattaisi ilahtua ja antaa siitä hyvästä vaihtorahat poikien kouriin.
Nyt menivät hyvät bisnekset ohi suun. Saatiin vihainen täti-ihminen kimppuun ja koko porukka negatiivista huomiota. Kerroin, että ensi kerralla kun näette minun tulevan kauppaan, niin juosten ovea avaamaan ja kassia pakkaamaan. Mielelläni vaikka maksan hyvästä palvelusta.
- Ei hullumpi idea ! tuumasivat jo pojatkin.
- Hei, me voidaan vielä kantaa sun kassit autoon.
- Kiitos. Ja hyvästä palvelusta tulee korvaus!
Ja niin tapahtui. Kassit sijoitettiin sievästi auton takaluukkuun ja molemmat pojat hymyilivät iloisesti ihan kumartaen kädessään kumpikin kahta euroa rutistaen. Lähikauppa sai varmasti oitis kaksi tyytyväistä lisäasiakasta. Minullakin oli jälleen hyvä mieli ja tuumasin, että se taisi olla sitä yhteisöllistä kasvatusta parhaimmillaan. Taisi mennä yrittäjyyskasvutuskin samaan putkeen ihan huomaamatta.
Mikäli seuraavalla kauppareissullanne teillekin tarjotaan pakkaus- tai kantoapua lähikaupassa, älkää siis hämmästykö, sillä joskus toisen ilahduttaminen voi tuottaa sellaista mielihyvää, että tekee itsekin mieli kiittää häntä siitä.
torstai 19. helmikuuta 2009
Learning by teaching !
Verkkovirkut kokoontuivat jälleen Connect Prossa tarkastelemaan opintojensa statusta. Aloitushetkestä ehti vierähtää puoli tuntia ennenkuin kaikki oli saatu näkyviin ja kuuluviin. Sisäänkirjautuminen on siis aina vaan haaste itse kullekin, vaikka pidämmekin yhteyttä säännöllisesti.
Käytännössä tämä on ohjaus- ja opetustilanne, jossa jokainen siis kiskotaan toverillisesti yhteiseen näkymään keinolla millä hyvänsä. Opastamme ja avustamme opisjelijakollegoitamme vuoron perään mistä klikata, että ääni ja kuvatekniikka saadaan jouhevasti käyttöön. Tarvittaessa tartumme jopa puhelimeen, että verkkoyhteys saataisiin kytkettyä kaikille.
Näistä yhteisistä, sinikkäistä yrityksistä voisimme jo saada osasuorituksen tehtävään 2 B. Periksi emme ole kertaakaan antaneet, vaan tiimi on toiminut päämäärähakuisesti kohti tavoitetta: Lopuksi kaikki ovat kuin ovatkin tasavertaisesti läsnä yhteisessä foorumissa. Näemme ja kuulemme toisemme, vaihdamme kuulumiset ja vertaamme viikkojen varrella oppimaamme sekä sovimme jälleen yhteisistä tavoitteista seuraavaan tapaamiskertaan asti.
Tänään naurahdimme, että itse asiassa opimme opettamalla sekä ohjaamalla toinen toisiamme. Todellakin - kaveria emme jätä !
Käytännössä tämä on ohjaus- ja opetustilanne, jossa jokainen siis kiskotaan toverillisesti yhteiseen näkymään keinolla millä hyvänsä. Opastamme ja avustamme opisjelijakollegoitamme vuoron perään mistä klikata, että ääni ja kuvatekniikka saadaan jouhevasti käyttöön. Tarvittaessa tartumme jopa puhelimeen, että verkkoyhteys saataisiin kytkettyä kaikille.
Näistä yhteisistä, sinikkäistä yrityksistä voisimme jo saada osasuorituksen tehtävään 2 B. Periksi emme ole kertaakaan antaneet, vaan tiimi on toiminut päämäärähakuisesti kohti tavoitetta: Lopuksi kaikki ovat kuin ovatkin tasavertaisesti läsnä yhteisessä foorumissa. Näemme ja kuulemme toisemme, vaihdamme kuulumiset ja vertaamme viikkojen varrella oppimaamme sekä sovimme jälleen yhteisistä tavoitteista seuraavaan tapaamiskertaan asti.
Tänään naurahdimme, että itse asiassa opimme opettamalla sekä ohjaamalla toinen toisiamme. Todellakin - kaveria emme jätä !
lauantai 24. tammikuuta 2009
Erilaisuus voimavarana
Leena Nuutilan ja Eija Honkasen luento ”Erilaisuuden mahdollisuudet ja haasteet” -luentotallenne 13. tammikuuta sai minut jälleen mietteliääksi. Enpä tullut ihan heti ajatelleeksi, että jo Suomen perustuslaissa turvataan kaikille koulutuksellinen tasa-arvo sanoin:
Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen , iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan tai vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.
Tässähän tämä selkeällä suomenkielellä. Vielä sopivasti jatkeeksi Euroopan unionin vammaisstrategian 1996 sanat:
Vajaakuntoisille esteettä pääsy työhön ja koulutukseen vammasta tai sairaudesta huolimatta.
Kaikilla on siis oltava mahdollisuus opiskeluun ja työhön omien toiveiden ja tavoitteiden mukaisesti. Kuinka siis tukea, auttaa ja kannustaa kaikkia ja kaikenlaisia oppijoita omissa pyrkimyksissään ?
Samalla kun tiedämme, että psyykkiset syyt vaikuttavat eniten toimintakykyyn, jään miettimään henkilöitä, joilla todellakin on joku fyysinen vamma, joka ei aina näytä haittaavan heitä, kun motivaatio ja jonkun asian haluaminen on todella voimakasta. Mieleeni tulee esimerkiksi nykyajan vammaisurheilijat ja eräs näkövammainen iäkäs mies, jonka luolanlouhinnasta esitettiin TV-dokumentti joitain viikkoja sitten. Tai Christy Brownin teos "Vasen jalkani".
Kouluaikanani seitsemänkymmenluvun alussa oli luokallani näkövammainen ikätoveri. Apuvälineinä arjen koulutyössä hänellä oli pistekirjoituskone. Kun tuli koepäivä, hän kirjoitti tehtävävastaukset tavallisella kirjoituskoneella. Luokka luokalta tyttö selvisi kuten kuka tahansa näkeväkin. Tämän mahdollisti varmasti voimakas halu oppia ja osallistua. Hän oli yksi luokan oppilaista siinä kuin näkevätkin.
Siispä kun oppijalta vain löytyy tahtoa, sisua ja oikeaa asennetta, on lähes kaikki mahdollista, kunhan me ohjaajat osaamme tulla tahdikkaasti puolitiehen vastaan.
Tärkeää on, että näemme edessämme henkilön, emme ongelmaa, vammaa tai vaikeutta. Jo myönteinen suhtautuminen kannustaa ketä tahansa eteenpäin. Lopulta erilaisuus on elämänrikkautta, joka mahdollistaa oppimisen sekä koulutettavalle että kouluttajalle.
Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen , iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan tai vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.
Tässähän tämä selkeällä suomenkielellä. Vielä sopivasti jatkeeksi Euroopan unionin vammaisstrategian 1996 sanat:
Vajaakuntoisille esteettä pääsy työhön ja koulutukseen vammasta tai sairaudesta huolimatta.
Kaikilla on siis oltava mahdollisuus opiskeluun ja työhön omien toiveiden ja tavoitteiden mukaisesti. Kuinka siis tukea, auttaa ja kannustaa kaikkia ja kaikenlaisia oppijoita omissa pyrkimyksissään ?
Samalla kun tiedämme, että psyykkiset syyt vaikuttavat eniten toimintakykyyn, jään miettimään henkilöitä, joilla todellakin on joku fyysinen vamma, joka ei aina näytä haittaavan heitä, kun motivaatio ja jonkun asian haluaminen on todella voimakasta. Mieleeni tulee esimerkiksi nykyajan vammaisurheilijat ja eräs näkövammainen iäkäs mies, jonka luolanlouhinnasta esitettiin TV-dokumentti joitain viikkoja sitten. Tai Christy Brownin teos "Vasen jalkani".
Kouluaikanani seitsemänkymmenluvun alussa oli luokallani näkövammainen ikätoveri. Apuvälineinä arjen koulutyössä hänellä oli pistekirjoituskone. Kun tuli koepäivä, hän kirjoitti tehtävävastaukset tavallisella kirjoituskoneella. Luokka luokalta tyttö selvisi kuten kuka tahansa näkeväkin. Tämän mahdollisti varmasti voimakas halu oppia ja osallistua. Hän oli yksi luokan oppilaista siinä kuin näkevätkin.
Siispä kun oppijalta vain löytyy tahtoa, sisua ja oikeaa asennetta, on lähes kaikki mahdollista, kunhan me ohjaajat osaamme tulla tahdikkaasti puolitiehen vastaan.
Tärkeää on, että näemme edessämme henkilön, emme ongelmaa, vammaa tai vaikeutta. Jo myönteinen suhtautuminen kannustaa ketä tahansa eteenpäin. Lopulta erilaisuus on elämänrikkautta, joka mahdollistaa oppimisen sekä koulutettavalle että kouluttajalle.
torstai 15. tammikuuta 2009
Koulutuksella on tuettava muutosta
Nuutin -päivänä heräsin jouluhorroksesta. Jouluherkkujen sulatteluun auttaisi varmasti parhaiten liikunta, mutta aloitinpa sulattamaan muita asioita. Jatkoin omien juttujen rakentelua. Oli hetki, jolloin hinauduin päivän työkeskeisyydestä kotikoneelle. Napsautin esille Kari Kekkosen nauhoitetun luennon ” Ammatillinen koulutus yhteiskunnallisena rakenteena ja toimintana”.
Aloitus oli puhutteleva. Viimeisen puolen vuoden aikana todettiin kansainvälisen rahoituskriisin jo vaikuttaneen ja vaikuttavan merkittävästi yhteiskuntaamme ja sen rakenteisiin.
Omakohtaisesti koin kuitenkin lohdullisena sähkö- ja elektroniikkateollisuuden
kehityksen viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kun vuonna 1998 oli kotimaassa noin 200 000 työntekijää ja ulkomaisissa tytäryhtiöissä 100 000, niin vajaan kymmenen vuoden aikana vastaavat luvut olivat 260 000 ja 200 000. Alan kehitys kotimaassa siis kasvoi, mutta globaali toiminta kasvoi voimakkaammin - kaksinkertaistuen. Turvaako globalisaatio siis myös jatkossa kotimaan toimintoja ?
Kasvu arjessani tuntuukin. Vaan kuinka käykään laman kourissa ? Kunpa tämä osattaisiin hyödyntää yrityksessä panostamalla koulutukseen. Vaan millaista koulutuksen tulisikaan olla, että se tukisi ihmisiä muuttuvassa tilanteessa? Mielestäni koulutuksen olisi syytä nyt tukea muutosta kaikin tavoin. Siinäpä haastetta koulutuksen suunnittelijoille ja kouluttajille kerrassaan.
Olisiko siis yksilötasollakin ryhdyttävä rakentamaan omaa juttua ja lähdettävä miettimään, miten toimin, jos työpaikka on uhattuna. Viimeksi näin kävi kohdallani viime laman aikana. Kysyin itseltäni, mitä oikeasti haluan ja lähdin suorittamaan kasvatustieteen approbaturia. Ja nyt, vaikka vuosi sitten ei nykylamasta vielä tiedetty mitään, päätin jatkaa silloisia opintoja.
Vähensin elämässäni työkeskeisyyttä. Perhekeskeisyys pysyi ennallaan. Muutuin kenties hieman itsekeskeisemmäksi. Halusin tehdä asioita, jotka minua aidosti kiinnostivat. Ja kuinka kävi? Työni alkaa entistä enemmän pyörimään koulutusasioiden parissa.
Mielenkiintoista myös on ollut koulutustason yleinen kohoaminen. Viisitoista vuotta sitten aloittelin elektroniikkateollisuudessa. Silloin alalla oli 60 %työn-tekijöitä, vähemmistö toimihenkilöitä. Nyt suuntaus näyttää olevan toinen. Yli puolet on toimihenkilöitä, joiden koulutustaso on myös aikaisempaa korkeampaa.
Siis jatkuva muutoksen sietäminen, siihen mukautuminen ja siinä eläminen on ollut kannattavaa. Nykyajan opettajan työn ulottuvuudetkin kun vain laajenevat. Enää ei riitä, että osaa asiansa ja opettaa. On oltava monessa mukana:
kohdattava erilaisia oppijoita, osattava organisoida ja ohjata, osallistuttava yhteis-toimintaan, oltava perillä työelämästä, kulttuurimuutoksista, yhteiskunnan virtauksista ja vielä oltava yhteydessä moniin toimijoihin.
Opettajalta vaaditaan siis paljon sellaista osaamista, jota löytyy varmasti työelämästä poistuvalta suurella ikäluokalta. Kyse on siis elämänviisaudesta !
Aloitus oli puhutteleva. Viimeisen puolen vuoden aikana todettiin kansainvälisen rahoituskriisin jo vaikuttaneen ja vaikuttavan merkittävästi yhteiskuntaamme ja sen rakenteisiin.
Omakohtaisesti koin kuitenkin lohdullisena sähkö- ja elektroniikkateollisuuden
kehityksen viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kun vuonna 1998 oli kotimaassa noin 200 000 työntekijää ja ulkomaisissa tytäryhtiöissä 100 000, niin vajaan kymmenen vuoden aikana vastaavat luvut olivat 260 000 ja 200 000. Alan kehitys kotimaassa siis kasvoi, mutta globaali toiminta kasvoi voimakkaammin - kaksinkertaistuen. Turvaako globalisaatio siis myös jatkossa kotimaan toimintoja ?
Kasvu arjessani tuntuukin. Vaan kuinka käykään laman kourissa ? Kunpa tämä osattaisiin hyödyntää yrityksessä panostamalla koulutukseen. Vaan millaista koulutuksen tulisikaan olla, että se tukisi ihmisiä muuttuvassa tilanteessa? Mielestäni koulutuksen olisi syytä nyt tukea muutosta kaikin tavoin. Siinäpä haastetta koulutuksen suunnittelijoille ja kouluttajille kerrassaan.
Olisiko siis yksilötasollakin ryhdyttävä rakentamaan omaa juttua ja lähdettävä miettimään, miten toimin, jos työpaikka on uhattuna. Viimeksi näin kävi kohdallani viime laman aikana. Kysyin itseltäni, mitä oikeasti haluan ja lähdin suorittamaan kasvatustieteen approbaturia. Ja nyt, vaikka vuosi sitten ei nykylamasta vielä tiedetty mitään, päätin jatkaa silloisia opintoja.
Vähensin elämässäni työkeskeisyyttä. Perhekeskeisyys pysyi ennallaan. Muutuin kenties hieman itsekeskeisemmäksi. Halusin tehdä asioita, jotka minua aidosti kiinnostivat. Ja kuinka kävi? Työni alkaa entistä enemmän pyörimään koulutusasioiden parissa.
Mielenkiintoista myös on ollut koulutustason yleinen kohoaminen. Viisitoista vuotta sitten aloittelin elektroniikkateollisuudessa. Silloin alalla oli 60 %työn-tekijöitä, vähemmistö toimihenkilöitä. Nyt suuntaus näyttää olevan toinen. Yli puolet on toimihenkilöitä, joiden koulutustaso on myös aikaisempaa korkeampaa.
Siis jatkuva muutoksen sietäminen, siihen mukautuminen ja siinä eläminen on ollut kannattavaa. Nykyajan opettajan työn ulottuvuudetkin kun vain laajenevat. Enää ei riitä, että osaa asiansa ja opettaa. On oltava monessa mukana:
kohdattava erilaisia oppijoita, osattava organisoida ja ohjata, osallistuttava yhteis-toimintaan, oltava perillä työelämästä, kulttuurimuutoksista, yhteiskunnan virtauksista ja vielä oltava yhteydessä moniin toimijoihin.
Opettajalta vaaditaan siis paljon sellaista osaamista, jota löytyy varmasti työelämästä poistuvalta suurella ikäluokalta. Kyse on siis elämänviisaudesta !
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
